that's how it is

Olin tänään taas sielä nuorisotiimissä joka on jonkinlainen terapia oikeestaan. Puhun siel sille yhelle naiselle, joka on ihan mukava, mut ei oikeestaan tajua mun ongelmia. Tuntuu siks turhauttavalta käydä siellä, koska mikään kerta ei auta yhtään mitään. Eise puhuminen auta siihen, että mua ei ahdistas JOKA IKINEN kerta kun syön. Tää on taas palannu siihen, että mua masentaa vaan päivästä toiseen. Ei oo oikeestaan edes syytä, muutaku et tuntuu kamalalta olla tässä kehossa. Nyt on aika toivoton fiilis kaiken kanssa. Paranenko ikinä kokonaan ? En edes muista millasta on syödä sillain ettei tuu kauhee olo. En muista millasta on olla normaali. 


Tän asian kanssa on taisteltu tässä noin 2 vuotta nii alkaa jo tuntuun toivottomalta. Tiän et monilla on ollu paha anoreksia kauemminkin nii en sais valittaa. Kyllä tää silti aika paljon rasittaa mua. Kauheinta kaikessa on se kaverien huoli, joskus tuntuu kyllä ettei niitä enää vaan kiinnosta. Tuntuu et sitten kaikki ymmärtää kun teen jotain ratkasevaa.