Nyt on mennyt jo pitkään niin huonosti. Päässä on kokoajan se sama lause. "Oot läski". En vaan enää jaksa. Ahdistaa KAIKKI mitä syön, näin huonosti asiat oli viimeksi kun sairastuin. Tiistaina menin kouluun, enkä ollu syönyt mitään. Meillä oli liikkaa aamulla ja se oli pelkkää lihaskuntoa. Vedin ihan kauheella rääkillä niin paljon, että vaan makasin pukkarissa kun liikka loppu. En syönyt ruokailussa. Kello alko oleen tasan kolme ja menin heti koulun jälkeen uimaan, koska en ollu suorittanut koulun uintia vielä. Altaassa piti uida niin paljon kuin kerkee puolessatunnissa. Jos ui 1000 m, sai kympin numeroksi. Aloin uimaan, mun kaikki raajat vaan tärisi, koska mun kehossa ei ollu yhtään ruokaa. En saanu yhessä kohtaa edes henkeä, mun oli pakko ihan hetkeks hellittää, mut jatkoin silti reippaasti. Oli kolme minuuttia aikaa ja olin uinut 900 m. Piti uida se allas päästä päähän vielä 4 kertaa, että saisin kympin. Ihan viime metreillä sain kauheen krampin jalkaan enkä päässy eteenpäin, en pystyny kunnolla hengittään. Opettaja tuli auttaan kun huomas etten voinu liikkua ja kysy oonko syöny tänään ennen liikkaa. Sanoin vaan etten oo "kerenny" syödä tänään yhtään mitään. Kauhee saarna siitä ja sitten pakotin itteni uimaan ees 950 m ja sain jonkun ysin numeroks....... että mua ärsytti ! Niin lähellä !?
Toi sama loppupäivä oli vaan yhtä helvettiä ja yritin itkee mutten vaan enää voi. Nykyään, mitä tahansa kun syön niin tekee vaan mieli oksentaa kaikki, mutta en voi, koska mulla on fobia siitä. Tässä kehossa on vaan tuskaa elää. Ois vaan parempi olla kuollu.
Olin tänään taas sielä nuorisotiimissä joka on jonkinlainen terapia oikeestaan. Puhun siel sille yhelle naiselle, joka on ihan mukava, mut ei oikeestaan tajua mun ongelmia. Tuntuu siks turhauttavalta käydä siellä, koska mikään kerta ei auta yhtään mitään. Eise puhuminen auta siihen, että mua ei ahdistas JOKA IKINEN kerta kun syön. Tää on taas palannu siihen, että mua masentaa vaan päivästä toiseen. Ei oo oikeestaan edes syytä, muutaku et tuntuu kamalalta olla tässä kehossa. Nyt on aika toivoton fiilis kaiken kanssa. Paranenko ikinä kokonaan ? En edes muista millasta on syödä sillain ettei tuu kauhee olo. En muista millasta on olla normaali.
Tän asian kanssa on taisteltu tässä noin 2 vuotta nii alkaa jo tuntuun toivottomalta. Tiän et monilla on ollu paha anoreksia kauemminkin nii en sais valittaa. Kyllä tää silti aika paljon rasittaa mua. Kauheinta kaikessa on se kaverien huoli, joskus tuntuu kyllä ettei niitä enää vaan kiinnosta. Tuntuu et sitten kaikki ymmärtää kun teen jotain ratkasevaa.
Anteeksi kauheesti kun en oo pitkään aikaan kirjotellu ! On ollu tässä vähä kiireitä.. Mutta nyt tän hetkisistä fiiliksistä. Vaa'alle en uskalla mennä, koska pelkään liikaa, että luku on yli 50..... . . Fiilikset on ehkä silti paremmat kun aikasemmin ! Ei tuu ihan niin hirvee olo kun syön, mut silti joskus ihan hirvee. Toisinaan mua ei edes kiinnosta miettiä koko asiaa, koska oon niin kyllästyny vaan tähän kaikkeen. Miks just mä !?
Tuntuu et oon jumissa tän syömisjutun kans. En liho (onneks) enkä laihdu tarpeeks, koska välillä pystyn syömään vähän, mutta välillä ahmin ihan liikaa. Pitäs vaan syödä kokoajan niin vähän, että laihtuisin siihen 45 kiloon. Olin eilen terkalla punnituksessa ja paino oli vähä laskenu, mutta ei edes kiloo. 48, 5 oiskohan ollu. En halunnu ees kuunnella loppuun ku luku alko 48. Sen jälkeen kauheeta ristiriitaa koko päivän pää täynnä. Söin silti ja mua kaduttaa. Ärsyttää ku tulee pääsiäinenkin, koska sillon porukat aina ostaa kaikkee suklaata.. En haluis syödä, mutta en voi olla ottamattakaan.
Miten voi olla näin, että mulla on huonoja päiviä kuukaudesta toiseen vaan kokoajan ? Mitä oon tenhny et tää on tällästä. Riitelen ihan kokoajan mun yhen hyvän kaverin kans...... En jaksa sitäkää nyt tähän väliin. Kaks mun kaveria on sairastunu kans tähän paskaan. Tai siis sain kuulla siit eilen joskus. Ei kauheen ilosia uutisia mut niitten kans on toisaaalta kiva puhua kun kummakki ymmärtää mua jotenki ainakin.
Tänään on ollu jotenki kauheen läski olo. Ois kiva jos oisin muovailuvahaa ja voisin vaan raastaa paloja pois ittestäni. Tää maha sais lähtee. Se on niin iso ongelma kohta. En vaan osaa ikinä hyväksyy itteeni tälläsenä. Nyt on oikeestaan himona motivaatioo laihduttaa. Ois kiva kuulla ne sanat et "ootpas sä laihtunu !" Onneks mä suunnittelin ittelleni terveellisemmän ruokavalion ! Vähän karppaamisen tapasta. Vaalee leipä saa jäädä kokonaan pois. Lihaa voisin syödä välillä, mut en muutenkaa mistää pihvistä kauheesti tykkää.. Salaatteja alan syömään enenemmän ja teen terveelisiä smootieita ilman sokeria. Rupeen myös lenkkeileen kun kelit paranee. Tää kuulostaa vähä niiku suunnitelmalta ? Tosta tuli parempi fiilis, koska kyl mä pystyn tähän !
Toinen asia on viel se, että jätkät on aivan perseestä..... Tuntuu et ne ei tarkota mitä sanoo.
Laitan tähän ihan eka kuvan mun jaloista joissa siis on vaan nilkoissa ne arvet jotka on itse aiheutettu. Mutta muut ruhjeet on tullu kolarista jonka ajoin joskus syksyllä skootterilla..
Vihaan kuitenkin mun yläkroppaa niin ylikaiken........ ! Se on se mitä haluisin muuttaa eniten. Reisistäkään en todellakaan tykkää.
Pyrin täydelliseen kroppaan joka on melko mahdotonta, mut kerran tässä eletään niin eiköhän kannata kokeilla. Joskus tuntuu et jos mulla ei olis sh: ta niin olisin vielä paljon lihavampi, koska tykkäsin syödä ennekun sairastuin. Välillä on tässä sairaudessa hyviäkin päiviä jolloin et ehkä ehdi miettiin mitä on syönyt, eikä kerkee miettiin kuinka mua oikeesti ahdistaa. Huomasin myös, että aina kun mulla on kavereitten kanssa riitoja ja muuta niin kontrolloin siihen syömisellä. Paastoon aina sillon ja rankasen itteeni, vaikka riita ei ehkä olis edes mun vika. Se on vaan jääny tavaks. Tulevasta kesästä voi tulla tuskaa, koska en oikeesti pysty oleen missään bikineissä tällä mahalla julkisesti.... Hmm.
Kerron nyt vähän kuinka kaikki alko ! Oli kesä 2010 ja sillon tuli ne ekat tunteet, että en kelpaa tälläsenä kenellekkään. Aloin kesän aikana vähentää pikkuhiljaa syömistä ihan tietämättäni. Kieltäydyin kaikista herkuista ja jätin aterioita väliin. Huomasin et siitä tuli tosi hyvä olo kun pystyin oleen syömättä. Aloin urheileen enemmän omatoimisesti. Urheilu ei menny kuitenkaan yli liikaa vaan se etten vaan enää syksyllä syöny mitään. Mua masensi vaan kuitenkin, mut se kaikki oli jo jääny päälle enkä pääsy pois. En ees aluks sillon tiedostanu et mulla vois todellakaan olla syömishäiriö. "En mä oo niin laiha et mulla vois olla sh !" Toi oli mun ajatusmaailma. Sillon syksyllä 2010 äite huomas, että olin laihtunu merkittävästi ja olin masentunu aina. Se vihdoin ja viimein sai mut puhuun, koska mulla oli vaan niin hirvee olo, että räjähdin vaan sille ja aloin itkeen. Kerroin miks mulla on kamala ja ahdistava olo kokoajan. En ihan kaikkee pahinta kuitenkaan. Kuten siitä et olin villelly.
Äite kuitenki soitti lääkäriin ja sieltä mut ohjattiin terapeutille. En osaa kunnolla sille vieläkään purkaa näitä asioita. Eise vaan osaa auttaa mua, eikä kukaan muukaan. Tuntuu siks et oon yksin. Viiltely jäi päälle enkä osaa lopettaa sitä. Maaliskuussa 2011 painoin pahimmillaan 43 kiloo suunnilleen ja meinasin joutua osastolle, koska en vaan syöny ikinä oikeen mitään. Muistan ikuisesti kun terapeutti oli soittanu äitelle ja kerto mitä olin siel puhunu sekä, että mulla on osastolle joutumis vaara. Äite tuli itkien mun huoneeseen ja mua ei vaan oikeesti kiinnostanu et joutusin sinne. Mua vähiten ehkä, kaikki muut oli huolissaan.
Kesällä 2011 oli pahin vaihe mennyt ohi ja mulla oli parempi fiilis useemmi. Sitte ku mut kesän lopussa jätettiin niin paskasti ku olla ja voi niin se laukas taas sen syömättömyyden. En syytä sitä jätkää, mutta oikeesti se satutti aika paljon. Koko kesän pysyin erossa veitsestä, mutta syksyllä se alko taas. Nykyään oon täynnä arpia jotka muistuttaa mua noista ajoista jokapäivä. Mua ei oikeestaan kiinnosta onko mussa arpia, mut mielluummin olisin ilman niitä. Se on aina sitä kyseliä ihmisiltä mistä ne jäljet on tullu. Nyt on taas olli pahin vaihe pitkään aikaan. Ehkä pahin ikinä. Koko tän syömisen vähentämisen syy sillon 2 vuotta sitten on varmaan ulkonäköpaineet.
Musta on tununut nyt joku pari tai kolme päivää sellaselta tyhjältä. Millään ei oo ollu mitää väliä ja näitä hermorohduksii on tullu usein. En vaan oo jaksanu tätä ahdistusta. Silti mä syön. Järki sanoo et mun on pakko syödä etten kuole. Mieli sanoo et sillä ei oo mitään väliä vaikka kuolisin. Nojoo tää on tätä jokapäivästä ristiriitaa mun päässä. Nykyään se on vaan sitä et valehtelen kaikille suut ja korvat täyteen. Kun ne kysyy mitä mulle kuuluu, sanon hyvää. Pään sisällä joku huutaa et "ei toi oo totta, tiät sen itekkin". Koulussa ihmiset kyllä on kysyny et mikä mua vaivaa kun en oo se omaitteni. Se puhelias ja sosiaalinen. Mut en vaan jaksa. Kävelen niitä pitkiä käytäviä vaan kattoen eteenpäin. En naura koko päivänä millekkään. Mua vituttaa kaikki ihmiset ja niitten jutut. Kaikki asiat tunneilla menee ohi korvien, koska en enää jaksa. Ne asiat jotka ennen toi mulle hyvää fiilistä ei enää tuo sitä oloo.
Kuitenkin yks asia mikä mua on tässä vituttanu ja ahdistanu on yks tietty ihminen jonka menetin. Oltiin yhessä ja se jätti. Lupas olla mun kans väleissä senki jälkeen, mutta ei siitä mitään enää oo kuulunu. Se satuttaa viel enemmän et ollaan samassa koulussa. Aina ku nään sen koulussa en voi olla kattomatta sitä. Kaikki tuntuu niin ei miltään. Jotenki tosi haikee fiilis.
Kaiken tän lisäks meni juuri välit yhen ihan himo tärkeen ystävän kanssa. Se oli mulle tärkee. Tuli vaan liikaa väärinkäsityksiä ja niitä ei saatu enää sovittua. Tuntuu nyt ettei mulla oo enää ketään. Ihan oikeesti ei oo.
Tähän alkuun yks biisi joka on ihan sika ihana ! Demi Lovatolla on siis kans ollu jo pitkään syömishäiriö. Se onkin aika kiinnostava ihminen, vaikka luulin eka et Demi on joku disneyn teinitähti vaan. Mut se biisi..
Noniin kerron nyt vähän omia fiiliksiä ja sellasta. Tänään aamulla mun piti ihan oikeesti syödä, että en sortuis ahmiin liian suurien aikavälien takia. En kuitenkaan kerenny kun nukuin vähän pommiin..Mä en vaan enää pitkään aikaan oo voinu karistaa sitä ahdistuksen tunnetta syömisen jälkeen millään. Nykyään ahdistaa jo miettiä sitä koulussa, että kotona mun on PAKKO sitten taas syödä jotain järkevää. Onneks nyt ei oo ollu niin kauhee fiilis ku yleensä ! Ku en oo syöny mitenkään kauheen epäterveellisesti. Oon tosi perso karkeille ja suklaalle. Mun teki meili mennä vaan kauppaan hakeen suklaata mut päätinki sitten lähettää äitille viestin, että hakee kaupasta tarvikkeet mangorahkan tekemiseen. Tein sitten sitä koulun jälkeen.
Musta tuntuu hassulta kun kirjotan tätä. Kun kerron mitä oon syöny niin mietin vaan et kaikki miettii kuinka epäterveellisesti syön ja kuinka lihava oikeesti oon.. Mm toivon, että ette niin ajattele.
Yks ongelma mulla on ollu tässä lähiaikoina. Se, että satutan itteeni jatkuvasti on mulle ongelma, koska en vaan osaa lopettaa. Viiltely on mulle ku joku huume johon oon jääny koukkuun. Yhessä vaiheessa en tehny sitä puoleenvuoteen, mut sitten tää ahdistuksen hallinta vaan petti lähiaikoina tässä ja nyt tää on ihan arkipäivää mulle vaan. Se kipu tuntuu jollain karulla tavalla hyvältä, koska vihaan itseäni. En vaan voi sietää sitä jos oon syönu vaikka oon luvannu ittelleni etten syö ! Laitan tähän pari kuvaa joilla haluun ehkä varottaa mitä ei todellakaan kannata tehdä itselleen vaikka kuinka vihasi itteensä.
Kenenkään ei pitäs päätyy tekeen näin.
Jalassa 4 viiltoo tehty vanhojenki jälkien päälle syvempiä..
Tää viilto on aika syvä joten aika kipee.. :d
Täs on jotain ihan ekoja sillon ku aloin sairastuun sh:seen. Vuodelta 2010 ja tossa ne vielki on..
Tässäkin niitä ikuisia arpia.
Tässä on mun lantiolta jenkkakahvan kohalta viilto. Yks niistä alueista mun kehos joita vihaan.
Mua ehkä kaduttaa aikuisena nää, mutta nyt se on ihan sama.. Ärsyttää vaan jokapäivä miettii et minkä tietyn tilanteen takia tääki arpi on tullu ja mulle tulee mieleen aina se sama kamala fiilis mikä sillon oli. Joittenki arpien kohal en muista ees sitä hetkee ku viilsin, mut sen jälkeen on sattunu vaan niin paljon..
Tää päivä on ollut iha hyvä paitsi illalla aina alkaa ahidstaan kaikki mitä on syöny. Aamulla en syöny mitään, koska en muka "kerenny". En vaan haluu huolestuttaa äitiä turhaan ku se muutenki on jo huolissaan liikaa. Koulussa menin kavereitten kanssa ruokalaan, koska on kiva nähä kun muut syö, mutta ite pystyn oleen syömättä. Viimesillä tunneilla mua alko nälän takia sattuun niin paljon mahaan et mun oli pakko syödä kotona. Söin ihan liikaa, enkä haluu miettii kuinka epäterveellistä ruokaa menin syömään.. Tän jälkeen sorruin ahmiin, joka tässä nyt sitte ahdistaaki. Kävin vaa'alla joskus sunnuntaina viimeks. Sillon paino oli 48 kg ! Oon pitkä sen 166 cm. Muokkaan tota ulkoasua varmaan senverran viel jossain kohtaa nii laitan mun mitat siihen. Nyt en kyllä pariin päivään haluu tietää sitä painoo, koska paino on ihan varmaan yli 50.. Se ei ikinä oo ollu niin paljoo mut pelkään aina et painan joskus yli sen verra.
Meillä oli eilen kuvista. Nyt ois sen lopputyön aika ja aloin sitten suunnitteleen sitä. Sen pitää olla kolmiosanen. Yks piirros joka kuvaa unelmaa, toinen todellisuutta, kolmas pelkoja. Mä päätin, että unelmiin piirrän laihan ja kauniin minän. Todellisuus kuvaan teen normaalin minän. Kolmanteen kuvaan piirrän lihavan minän. Mun pahin pelko et oisin tosi lihava. En vaan pystys elää sen näkösenä..
Ahdistaa ihan sairaasti kokoajan kaikki. Koko elämä tuntuu hajoovan palasiks tän takia. Mulla ei oo oikeen ketään joka kuuntelis. On terapeutti, mut siitä ei oo ollu apua ikinä kunnolla muutaku hetkellisesti ehkä. Käyn siis oman kaupungin terveyskeskuksella terapiassa. Seuraava aika olis taas ens tiistaina.. Niitä käyntejä on aina kahen viikon välein ehkä. Koulussa mulla on punnitus suunnilleen samanlailla.
Ps. Vielä vähäiset lukijat, kommentoikaa mitä haluutte mun postaavan :) ! Haluun, että tätä on kiinnostava lukee.
Joo elikkäs tää eka postaus on aina turha postaus kun vasta alotan tän blogin eikä oo yhtään lukijaa vielä. Mutta tähän alkuun haluun kertoo jotain ittestäni. Eli mun nimi on Emilia ja oon 15- vuotias. Oon luonteelta aika sosiaalinen, en todellakaan mikään ujo ! Harrastan tanssia ja oon sitä kerenny 10 vuotta tässä jo reenata. En viitti ihan kauheesti kertoo sellasta esim, että missä asun jne. koska en haluu et kukaan tuttu tajuaa, että mä pidän tätä blogia. Tähän on syy se, että kirjotan tänne aika paljon mun tuntemuksista ja ajatuksista.
Mulla on siis syömishäiriö. Ollu nyt oiskohan kohta 2 vuotta suunnilleen. Mutta joo en kerro enempää enneku tulee ees pari lukijaa !
